Make your own free website on Tripod.com

Barokin Valo

Cembalo
Barokin Valo | CD-arvosteluja | Levykokoelma | Barokista Ikuisuuteen - Säveltäjiä | Instrumenteista... | Linkkejä... | Email

Yksimanuaalinen cembalo
micheletodini1675.jpg
Michel Todini 1675

(Hollanti klavecimbel; ranska clavecin; saksa Cembalo, Clavicimbal, Flügel, Kielflügel; italia cembalo, clavicembalo; latina clavicembalum; portugali cravo; espanja clave, clavicordio)

 

Esipuhe

 

   Cembalo määritellään kielelliseksi kosketinsoittimeksi, sitraksi, ja se kuuluu klaveerisoittimien ryhmään. Se eroaa klavikordista ja pianosta siinä, että sen kieliä pikemminkin näppäillään kuin lyödään. Lisäksi sille on tunnusomaista pitkänomainen, siipimäinen muoto, mikä on seurausta kielten pitkittäisestä sijainnista soittajaan nähden. Soittimen kielet pitenevät diskantista bassoon. Tämä järjestely poikkeaa spinetin viistosta ja virginaalin poikittaisesta kielityksestä.

   Cembaloiden elegantti ja suhteellisen yksinkertainen mekanismi pystyy luomaan lähes kaikki nuotit äärettömän herkästi. Sen sijaan äänen voimakkuuteen ei pystytä vaikuttamaan koskettimiston lyöntivoimakkuutta säätelemällä. Tosin joissain harvoissa 1700- luvun lopun soittimissa on erityinen mekanismi, peau de buffle, minkä avulla äänen voimakkuutta pystytään säätelemään.

   Varhaisin tunnettu viittaus cembaloon on vuodelta 1397, jolloin Hermann Poll väitti keksineensä soittimen (clavicembalum) ja ensimmäinen kuvaus instrumentista löytyy erään alttarin veistoksesta vuodelta 1425 (Minden, Saksa).

   Suurin piirtein noista ajoista lähtien cembalo pysyi aktiivisessa käytössä aina 1700- luvun loppuun saakka niin soolosoittimena kuin tärkeänä osana kamari-, orkesteri- ja oopperamusiikkia. Viimeksi mainitussa tehtävässään cembalo säilyi ehkä pitempään kuin muissa. Noin vuoden 1810 tienoilla soittimen käyttö oli lakannut jo lähes kokonaan ja koki uuden tulemisensa vasta 1880- luvun aikana.

 

 

 

Renessanssi

 

   Italiassa cembalonrakennus alkoi viimeistään 1450- luvulla ja ainakin vajaan 50 soittimen tiedetään säilyneen ajalta ennen 1590- lukua. Mistään muualta Euroopasta ei ko. ajanjaksolta ole säilynyt yhtä montaa alkuperäissoitinta. Noin puolet säilyneistä 1500- luvun instrumenteista valmistettiin Venetsiassa, joka oli tunnettu nimenomaan laadukkaista cembalostaan. Esimerkiksi aikansa mahtimies, Ferraran Alfonso II d’Este omisti ainakin kuusi venetsialaista cembaloa. Suurin osa näistä venetsialaisista soittimista on Domenico da Pesaron rakennuttamia, mutta muitakin tunnettuja cembalonrakentajia kaupungissa oli, mm. Trasuntinot, Buffo, Celestini ja Padovano. Lisäksi on soittimia, jotka ovat varmuudella Napolista, Firenzestä ja Roomasta.

   Tyypillistä italialaisille soittimille on solakaksi muotoiltu runkokotelo eivätkä sen sivut ole yhtä syvät kuin vastaavasti muissa maissa. Lisäksi ne olivat yleensä ohutreunaisia ja valmistettu joko sypressistä tai vaahterasta. Normaalia oli myös asentaa runkokotelon ala- ja yläosiin hienostuneet listat, mutta harvemmin itse koteloita maalattiin. Tavanomaisempaa oli rakentaa soittimelle erillinen ulompi kotelo, joka oli sitten runsaammin koristeltu. Joissakin cembaloissa oli yksinkertaiset pylväsjalat, mutta myös kaiverrettuja, maalattuja tai kullattujakin jalkoja esiintyi.

   Koskettimistot olivat yleensä pyökistä tai joillain Italian alueilla vaahteraa, mitkä oli sitten päällystetty joko puksipensaan puulla, norsunluulla erityisen hienoissa soittimissa tai harvemmin myös tummemmilla puulajeilla kuten eebenpuulla.

   Useissa 1500- luvun italialaisissa cembaloissa kaikupohja valmistettiin joko sypressistä tai joissakin Napolilaisissa soittimissa myös vaahterasta. Saksanpähkinäpuun ja pyökin käyttöäkin esiintyi harvakseltaan. Italialaisten instrumenttien ääntä kuvataan usein kuivaksi ja voimakkaaksi, jopa rohkeaksi ja hyökkääväksi. Tosin vanhemmsissa cembaloissa ääni on yleensä jonkin verran pehmeämpi kuin ”uudemmissa”.

 

   Pohjois-Euroopassa vanhin renessanssin kosketinsoitin on saksalainen Clavicytherium 1480- luvulta. Vaikka suurin osa säilyneistä 1500- luvun kosketinsoittimista onkin italialaisia, löytyy myös pari vastaavaa Saksasta ja Alankomaista kuten Müllerin Leipzigissa rakentama cembalo vuodelta 1537 ja Joes Karestin virginaali Antwerpenista vuodelta 1548. Molemmissa soittimissa on kuitenkin selviä viitteitä italialaiseen cembalonrakennusperinteeseen.

   Pienestä määrästä säilyneistä pohjois-eurooppalaisista 1500- luvun kosketinsoittimista 20 on virginaaleja ja kaksi cembaloa, jotka on valmistettu ennen vuotta 1590. Virginaalit ja klavikordit olivatkin tuolloin vielä huomattavasti yleisempiä soittimia, koska vei aikansa ennen kuin cembalonrakennusperinne juurtui italian pohjoispuolisille alueille.

   Lukuun ottamatta Alankomaalaisia instrumentteja 1570- luvun jälkeen suurin osa pohjois-eurooppalaisista cembaloista on rakennettu Müllerin ja Karestin oppien sekä tyylien mukaisesti. Tosin 1500- luvun aikana rakennettiin entistä leveämpiä ja pidempiä cembaloita, koska soittimiin haluttiin mahduttaa suurempi nuottikompassi sekä pitkät matalasäveliset kielet. Joissakin 1500- luvun saksalaisissa luetteloissa löytyy myös viitteitä ensimmäisiin kaksimanuaalisiin cembaloihin, vaikka ne ovatkin saattaneet olla soittimia, joissa on ollut koskettimisto kahdelle eri soittajalle.

 

   Espanjassa ensimmäiset kuvalliset todisteet instrumentista löytyvät ikonografiasta vasta 1400- luvun lopulta, vaikka kirjallisia viitteitä löytyykin jo saman vuosisadan puolivälistä. Saragozan Moor rakennutti ensimmäisen tunnetun clavicembalon 1469 ja Sevillassa Maestro Enrique rakensi vastaavia instrumentteja vuonna 1470. Yleisimpiä käytettyjä rakennusaineita olivat eebenpuu, vaahtera ja saksanpähkinäpuu.

   Habsburgien dynastian tultua valtaan Espanjassa vuonna 1516 Kaarle I kruunamisen myötä, soittimia ja niiden rakentajia tuotiin maahan Alankomaiden eteläosista. Myös espanjalaisomistuksessa olleilla Italialla ja Milanolla oli huomattava vaikutus espanjalaiseen cembalonrakennukseen. Tämän vuoksi espanjalaisissa soittimissa esiintyy niin flaamilaisia kuin italialaisiakin piirteitä.

 

 

 

Ajanjakso vuosien n.1590 – n. 1700 välillä

 

   Tämän aikakauden  cembalonrakennus voidaan oikeastaan jakaa kolmeen eri ryhmään. Niin kutsuttu kansainvälinen tyyli hallitsi suurinta osaa Pohjois-Eurooppaa ja Espanjaa, vaikka alueellisia eroja ja variaatioita esiintyi runsaasti. (Näiden instrumenttien juuret ovat 1500- luvun Pohjois-Eurooppalaisissa soittimissa.) Toinen ryhmä sijoittui Alankomaihin, jossa kosketinsoittimien valmistusta dominoi Ruckersien perhe. Flaamilainen tyyli erosi ensiksi mainitusta ryhmästä 1500- luvun viimeisinä vuosikymmeninä. Kolmas ja täysin erillinen tyylinsä oli Italiassa.

 

   Cembalon kehitys Alankomaissa, 1500- luvun lopulta pitkälle 1600- luvulle asti, oli lähes yksinomaan Ruckersien hallussa. Tämä dynastia hallitsi Antwerpenin cembalonrakennusta vuosisadan ajan alkaen vuodesta 1579. Heidän valmistamansa instrumentit olivat yleisesti käytössä kautta koko Euroopan aina niin kauan kuin cembalomusiikkia soitettiin ja sävellettiin. Ruckersit valmistivat suuren määrn erilaisia virginaaleja sekä erikokoisia yksi- ja kaksimanuaalisia cembaloita. Lisäksi heidän tiedetään rakentaneen suorakulmaisia soittimia, joissa oli yhdistettynä joko yksi- tai kaksimanuaalinen cembalo oktaavivirginaaliin. Malleista yleisin oli kuitenkin yksimanuaalinen cembalo. 1600- luvun puolivälissä Ruckersien tradition perijöiksi tuli avioliiton kautta Couchetin perhe, joka rakensi jo huomattavasti suurempia soittimia niin äänikerraltaan kuin rakenteellisilta ominaisuuksiltaan.

   Ruckersien kaksirekisterisen cembalon ääni eroaa italialaisista aikalaisistaan siinä, että se on paljon pitkäjänteisempi ja säkenöivämpi eikä niinkään agressiivinen. Runkokotelojen rakennusaineena käytettiin yleisesti poppelia. Cembaloiden ulkopinta oli usein maalattu marmoroiduksi ja sisäpuolta koristivat erilaiset tapettiaiheet. Kannen sisäpuoli oli joko koristemaalattu tai peitetty latinankielisin tekstein tyylitellyillä tapeteilla. Kaikupohjan koristelussa käytettiin arabeskeja ja kaiverrettuja kukka-aiheita. Vain harvoissa säilyneissä Ruckersien ja Couchetien cembaloissa on jäljellä niiden alkuperäiset jalustat- joko paksut ja kaarevat jalat tai monimutkainen, lävisteinen ristikkokehikko kierteisillä pylväjaloilla. Koskettimistot oli päällystetty luulla ja ylennettyjen nuottien koskettimet tammella. Ruckersien ensimmäiset kaksikoskettimistoiset soittimet valmistettiin 1590- luvulla.

   Ruckersien lisäksi Antwerpenissä toimi reilut kymmenkunta muuta cembalonrakennuttajaa ja lähes saman verran muualla Alankomaissa, joista merkittävä osa oli saksalaista syntyperää.

 

   Samanaikaisesti kun Ruckersien instrumentteja laivattiin eripuolille Eurooppaa ja jopa Espanjan siirtomaihin Uuteen Maailmaan, erityyppisiä cembaloita rakennettiin Alankomaiden ulkopuolella. Useimmiten näissä soittimissa sekoittuivat italialainen ja Ruckersien tyyli, joko siksi että vaikutteita tuli molemmista suunnista tai että  kehitys tavallaan pysähtyi näiden kahden eri tyylisuunnan välille.

   1600- luvun englantilaiset, saksalaiset ja ranskalaiset instrumentit ovat kuitenkin tärkeässä asemassa, koska näiden maiden rakentajat olivat kosketuksissa tuon ajan merkittävimpiin säveltäjiin. Heihin lukeutui niin englantilaisia virginalisteja, ranskalaisia clavesinisteja kuin saksalaisia cembalisteja. Saksasta mm. Froberger, Buxtehude ja J.S.Bach. Heidän määränsä oli huomattavasti suurempi kuin italialaisten tai Ruckersien cembaloiden käytöstä tunnetut Frescobaldi, J.P.Sweelinck tai Louis Couperin.

 

   Ranskalainen kaksimanuaalinen cembalo syntyi 1600- luvun puolivälissä. Näissä soittimissa koskettimistoja kyettiin käyttämään joko yhdessä samanaikaisesti tai nopeasti vaihtamalla erikseen. Tämän tyyppinen instrumentti tuli varsin pian tunnetuksi koko Pohjois-Euroopassa ja pysyi käytössä aina 1700- luvun loppuun asti, jolloin cembalon korvasi piano. 1600- luvun Ranskassa oli myös nousemassa merkittävä cembalistien koulukunta, johon kuuluivat mm. Chambonnières, Louis Couperin ja J.-H. d’Anglebert.

   Sen vähäisen tiedon perusteella mitä tiedetään 1500- luvun ranskalaisista soittimista näyttäisi, että siiven muotoiset cembalot olivat huomattavasti harvinaisempia kuin halvemmat ja pienemmät virginaalit (épinettes). Kutakuinkin 35 ranskalaista cembaloa 1600- luvulta on säilunyt, joista puolet on valmistettu Pariisissa ja noin neljännes Lyonissa. Suurin osa näistäkin soittimista on löydetty ja arvioitu vasta vuoden 1970 jälkeen.

   Tunnetuimpia kansallisia cembalonrakentajia 1600- luvun Ranskassa olivat Jean Jacquet, Jean Denis, Nicolas Dufour, Antoine Vaudry, Gilbert Desruisseux, Vincent Tibaut, Nicolas Blanchet ja Michel Richard. Heidän soittimien koskettimistot sekä tekniikka olivat erityisen hienostuneita. Koskettimet olivat pienehköjä ja eebenpuulla päällystettyjä. Ylennettyjen nuottien koskettimet olivat yleensä täyttä luuta. Lisäksi koskettimien edustat oli tapana koristella lehtikaiverruksin. Soittimien runkokotelo, joka valmistettiin halvemmista puulajeista, maalattiin yleensä jäljittelemään Ruckersien cembaloiden ulkonäköä.

 

   Englannista tältä ajalta on säilynyt vain kaksi cembaloa, joista yksi on Lodewijk Theeuksen Lontoossa ja toinen John Hasardin rakentama instrumentti. Tavallisempaa olikin, että englantilaiset cembalistit soittivat yleensä joko italialaisilla tai Antwerpenilaisilla soittimilla. Toisaalta englantilaisten soitinten vähyyttä selittävät Lontoon tuhoisa palo 1666 ja maan vaurastuminen 1700- luvulla, jolloin vanhentuneet instrumentit korvattiin uudemmilla.

   Soitinten rungossa käytettiin niin tammea kuin saksanpähkinäpuuta ja niissä oli selviä tyylillisiä yhteneväisyyksiä Pohjois-Eurooppalaiseen cembalonrakennusperinteeseen ennen Ruckersien aikaa.

   Hieman enemmän cembaloita on säilynyt 1600- luvun lopulta, mm. Thomas Hancockin yksimanuaalinen ja Joseph Tisseranin kaksimanuaalinen soitin. Muita ajan englantilaisia rakentajia olivat William Smith, Charles Haward, Francis Coston sekä Hermann Tabel.

 

   Saksasta ajanjaksolta on valitettavasti säilynyt vain muutamia soittimia ja vaikka ne eroavatkin yksityiskohdiltaan toisistaan, kuuluvat ne vielä selkeästi Hans Müllerin rakennustyyliin. 1600- luvun lopulta tiedetään myös valmistetun kaksimanuaalisia cembaloita, mutta yksikään niistä ei ole säilynyt meidän päiviimme saakka.

 

   Arviolta 15 aitoa espanjalaista 1600- ja 1700- lukujen cembaloa on säilynyt, mikä on oletettavasti seurausta mm. poliittisesti vakaammista oloista. Espanjalaisten soittimien tyyli vaihtelee paljon, koska eri rakentajien lähestymistapa, tyylitaju ja oppineisuus oli persoonallisempi.

   Lisäksi 1600- luvun Espanjasta tiedetään parikin varsin edistyksellistä instrumenttia. Toinen oli Felix Falco de Belaochagan kokeellinen viisimanuaalinen cembalo ja toinen Filip IV:lle valmistettu yksimanuaalinen soitin, cimbalo perfetto. Tiettävästi valmistettiin myös kolme kahdeksanrekisteristä cembaloa, joiden rekistereitä nopeasti vaihtamalla saatiin aikaiseksi piano ja forte vaikutelmat.

 

   Italiassa sen sijaan oli pitkään tavallista modifioida vanhempia instrumentteja uusien musiikillisten makujen ja tyylien mukaisiksi. Tämä toiminta hämärtää paljolti näkemyksiä 1500- ja 1600- lukujen todellisesta siirtymävaiheesta.

   Yksimanuaaliset cembalot olivat hallitsevassa asemassa ja lisäksi jo 1600- luvulla oli pyrkimyksiä sekä suunnitella että rakentaa aikaisempaa voimakasäänisempiä soittimia. Erillinen ulompi kotelo varsinaisen soittimen ympärillä oli myös edelleenkin käytössä.

   Tunnetuimpia tuon ajan rakentajia olivat Firenzeläiset Francesco Poggi, Pasquino Querci, Stefano Bolcioni sekä Giuseppe Antonio Migliai. Roomassa puolestaan vaikuttivat Boni, Albana, Filippo Fabbri, Zenti, G.B.Giusti, Ridolfi ja Mondini. Eräs italialainen valmistaja, Michel Todini, rakensi erittäin hulppeasti koristeltuja ja kalliita instrumentteja aatelisille ja kuninkaallisille säästelemättä arvopuulajeja, jalokiviä ja kultaa.

 

 

 

1700- luku

 

   Ranskalaisen cembalonrakennuksen historia 1700- luvun alussa oli pitkälti koskettimiston kompassin laajentamista sekä paksu- ja pitkärunkoisen Ruckersien mallin sulauttamista osaksi kansallista tyyliä. Muutoksen syynä oli erityisesti muusikoiden mieltymys Ruckersien cembaloiden äänensävyyn ja parempiin musiikillisiin ominaisuuksiin, jotka olivat näiden suurempien instrumenttien etuja.

   Huolimatta siitä, että Ruckersien soittimet olivat olleet jo pitkään tunnettuja kansallisten instrumenttien rinnalla, niin ranskalaiset cembalot olivat silti radikaalisti poikkeavia niin mittasuhteiltaan kuin rakenteeltaankin. Tämä koskee myös niitä 1600- luvun puolivälin soittimia, jotka olivat ainoastaan ulkoisesti Ruckersien mallien mukaisia. Vuosisadan loppua kohti Ruckersien cembaloiden kysynnän kasvaessa tuli Ranskassakin tarpeen imitoida näitä soittimia muutenkin kuin ulkoisilta piirteiltään. Soittimien massiivisuus oli näistä ehkä se näkyvin muutos.

   Tarpeelliset tiedot tähän saatiin Ruckersien cembaloista ravalamentin aikana- prosessi, jossa vanhoja cembaloita uudistettiin sopiviksi uusien musiikillisten vaatimusten tasolle. Siinä missä vastaavassa operaatiossa Alankomaissa Ruckersien alkuperäiset koskettimistot säästettiin niin Ranskassa oli käytäntönä uusia ne kokonaan ja vaihtaa niiden toiminnot hienostuneemmiksi.

   Lähes yhtä paljon kuin on säilynyt Ruckersien ja Couchetin cembaloita ranskalaisilla koskettmistoilla ja toiminnoilla 1700- luvun alkupuolelta, löytyy myös aitoja ranskalaisia instrumentteja. Esimerkiksi Nicholas ja Francois-Etienne Blanchetin verstaissa oli melkein yhtä paljon muunneltuja flaamilaisia kuin kansallisiakin soittimia rakenteilla. Vaikka ravalamentin suosio jatkuikin koko vuosisadan niin ajan myötä muutoksista tuli entistä näkyvämpiä, kun tarve suuremmalle kosketinkompassille kasvoi entisestään. Joissain tapauksissa jälleenrakennus oli niin radikaalia, ettei alkuperäisestä soittimesta ollut jäljellä paljon muuta kuin sen ulkokuori.

   Lisäksi cembalon kosketinkompassi standardoitiin täydeksi viisi-oktaaviseksi mikä säilyi vakiona aina soittimen viimeisiin elinvuosiin asti. Sen sijaan Pariisissa käytettiin hyvin yleisesti vanhempaa järjestystä aina 1760- luvulle saakka, kunnes säveltäjät alkoivat suosia myös korotettua F-nuottia soittimissaan.

   Yleisesti suurin osa ranskalaisesta 1700- luvun cembalonrakennuksesta keskittyi aiemmin mainittuun vanhojen soittimien uudelleen rakentamiseen. Toiminnan perusteena oli puhtaasti taloudelliset lähtökohdat- modernisoitu Ruckersien cembalo oli huomattavasti arvokkaampi kuin vastaava uusi soitin. Tämän seurauksena syntyikin erittäin taidokas soittimien jälleenrakennustaito; kapeista 45 koskettimen yksimanuaalisista tehtiin täyden viiden oktaavin kaksimanuaalisia soittimia ja uusia cembaloita rakennettiin myös vanhojen virginaalien runkoihin. Lisäksi jotkin täysin uudet instrumentit rakennettiin siten, että ne itse asiassa jäljittelivät uudelleen rakennettua vanhaa soitinta!

   Valitettavasti ravalament ei tarkoittanut soittimien alkuperäisten ominaisuuksien säilyttämistä, joten esimerkiksi Taskinin jälleenrakentama joko Ruckersien tai Couchetin cembalo kuulostaa enemmän 1700- luvun Pariisilaiselta kuin 1600- luvun Antwerpenilaiselta soittimelta. Tosin heidän kuin myös Blanchetien verstaissa tämä muutos tehtiin mitä hienovaraisemmin ja hyvällä maulla. Blanchetit ja Taskin kuuluivat ajan merkittävimpiin rakentajiin ja heiltä säilyi jälkipolville 15 upeaa instrumenttia. Erityisesti Blanchetien ammatillinen asema Ranskassa oli turvattu, koska vuosisadan puolivälin jälkeen heidän yhtiöstään tuli ”facteur des clavessins du Roi”. Tuossa virassaan he niin huolsivat hovin jo olemassa olevia instrumentteja kuin jälleenrakensivat mm. Ruckersien soittimia suuriksi viisioktaavisiksi soittimiksi. Lisäksi Ranskassa vaikuttivat Goermansin ja Hemschin rakentajaperheet, joilta on säilynyt lähes parikymmentä loisteliasta cembaloa.

   1700- luvun ranskalaisen cembalon rakentamiseen käytettiin kuusta ja mäntyä, mutta jossain määrin myös poppelia. Myös koskettimistot muuttuivat raskaammiksi. Puksipensaan oksan luontaiset kaaret korvasivat käsinkaiverretut lehtikoristeet koskettimien etuosassa ja korotettujen nuottien koskettimet päällystettiin ohuella luulevyllä. Kaikupohjat maalattiin hienostuneilla kukka-aiheilla ja runkokotelot olivat joko maalattuja tai lakattuja. Jalkoja soittimissa oli yleensä kuudesta kahdeksaan, jotka oli usein koristeellisesti kaiverrettuja ja kullattuja. Yksimanuaalisista soittimista tuli yhä harvinaisempia.

   Ranskalaiseen kaksimanuaaliseen perusmalliin alettiin tekemään yhä selvempiä muutoksia 1750- luvun jälkeen. Buff stop (eräänlainen nahkainen pysäytin) tuli yleiseksi ja lisäksi soittimiin asennettiin erilaisia jalka- tai polvitoimisia lisälaitteita tuottamaan crescendo-efektejä sekä vaihtamaan eri rekistereitä ilman, että käsiä tarvitsi poistaa koskettimistolta. 1760- luvun lopulla kehittyi cembalon ehkä merkittävin tekninen uudistus peau de buffle- vaimennusmekanismin myötä. Pascal Taskinin instrumentit ovat tämän tyyppisten cembaloiden ehkä loisteliaimpia esimekkejä.

   Samaan aikaan kun peau de buffle- mekanismi, polvinostimet ja pedaalit tulivat muotiin saapui Ranskaan piano Englannista ja Saksasta. Näiden teknisten apulaitteiden avulla rakkaudella vaalittuun ranskalaiseen cembaloon saatiin joitakin pianon ominaisuuksia, mikä varmastikin osaltaan takasi sen suosion säilymisen 1700- loppuun asti. (Pianohan ei pysty tuottamaan cembalomaisia ääni saati, että sillä voisi esittää alun perin cembalolle tarkoitettuja sävellyksiä ilman sävellyksen sovittamista sille sopivaksi.)

   1700- luvun alussa ranskalaisen cembalon ääni, vaikka vastasikin Ruckersien esikuvia, voimistui ja pehmeni soitinten koon kasvaessa. Vuosisadan kuluessa soittimen ääni kasvoi entistä rikkaammaksi, monimutkaisemmaksi ja epäsuoremmaksi. Toisaalta myöhäistenkään soitinten äänen tasapaino ja artikulaation puhtaus eivät tästä kärsineet. Voikin sanoa, että klassinen ranskalainen kaksimanuaalinen ja viisioktaavinen cembalo on lähinnä ihanteellista, monikäyttöistä soitinta, joka on riittävän joustava tulkitsemaan cembalomusiikkia aikakaudesta tai sen kansallisuudesta riippumatta.

   Tunnetuimpia ranskalaisia cembalonrakentajia olivat Nicolas Dumont, Pierre Donzelague, Louis Bellot, Jean&Jacques Goermans, Nicolas&Francois-Etienne I&II Blanchet, Pascal Taskin, Henri&Guillaume Hemsch, Jean-Henri Moers, Antoine Vater sekä Jacques Germain.

 

   Englannissa oma cembalonrakennustyylinsä syntyi aikaisemmin kuin Ranskassa. Puhtaimmillaan se on Hermann Tabelin ja hänen liikekumppaneidensa Burkat Shudin ja Jacob Kirkmanin soittimissa, joiden yritys johti englantilaista cembalonrakennusta koko 1700- luvun ajan. Maan muita tunnettuja rakentajia olivat Thomas Haxby, Longman sekä Broderip.

   Soittimien runkokotelot olivat useimmiten tammesta ja  päällystetty varhaisemmissa malleissa saksanpähkinäpuulla ja myöhäisemmissä mahongilla. Koskettimistot olivat puolestaan ylellisesti marmoroituja. Jalusta koostui yleensä pukkimaisesta rakennelmasta ja neljästä jalasta, joiden tyyli vaihteli Yrjö III:sta Chippendaleen. Kaikupohjia ei normaalisti maalattu kuten Ranskassa oli tapana. Myöhemmin vuosisadalla soittimiin asennettiin pedaalitoimintoja äänen muokkaamiseksi.

   Kirkmanin ja Shudin instrumenttien ääni on rikas ja voimakas sävyiltään johtuen soitinten kirkkaasta diskantista sekä muhkeasta bassosta. Vaikka soitinten ääni onkin herkkä niin se on myös samalla täyteläinen ja jopa aistillinen. Toisaalta 1700- luvun jälkipuolella englantilaisten cembaloiden ääni oli kehittynyt jo niin voimakkaaksi, että se itse asiassa veti kuulijoidensa huomiota pois varsinaisesta musiikista.

 

   Suurin osa tunnetuista 1700- luvun italialaisista cembalonrakentajista, kuten Bartolomeo Cristofori, vaikutti Firenzen alueella. Cristoforin soittimet olivat varsin hienostuneita suunnittelultaan, joka tähtäsi erityisesti parempaan rakenteeseen ja äänelliseen ulosantiin. Hänen työnsä vaikutti myös toisiin cembalonrakentajiin kuten Giovanni Ferriniin, Giuseppe Solfanelliin ja Giuseppe Maria Gocciniin.

   Italialaiset soittimet olivat lähes poikkeuksetta aina yksimanuaalisia cembaloita eikä niissä myöskään ollut erityisiä mekanismeja eri rekistereiden vaihtamseksi tai äänen muokkaamiseksi kuten ranskalaisissa tai englantilaisissa kaksimanuaalisissa instrumenteissa.

 

   1700- luvun Saksassa vaikutti neljä eri cembalonrakennuskoulukuntaa; Hampurissa, Berliinissä, Saksissa ja Thüringenissä.

   Hampurin keskeinen vaikutus ulottui pohjoisessa aina Tukholmaan saakka ja etelässä Hannoverin tienoille. Kaupungin maineikkaimpia rakentajia olivat Fleischerin veljekset, Hieronymus Albrecht, Johann Adolf Hass sekä Christian Zell.

   Soitinten runkokoteloissa ja kansissa käytettiin havupuita sekä pyökkiä. Kaarevassa S-kyljessä sen sijaan käytettiin joko tammea tai lehmusta. Koskettimistot oli päällystetty joko norsun- tai kilpikonnanluulla ja korotettujen nuottien koskettimet eebenpuulla. Koskettimien etuosa oli myös yleisesti koristekaiverrettu. Instrumenttien ulkopuoli oli lähes poikkeuksetta maalattu ja kannen sisäpuolta koristi öljyvärimaalaus. Koskettimien yläpuolella oleva osa oli päällystetty joko lehtipuulla tai eksoottisemmilla puulajeilla. Kaikupohjaa koristivat taas erinäiset maalatut kukka-aiheet. Joissakin soittimissa oli myös mekanismi, jolla oli mahdollista yhdistää koskettimistot joko työntämällä ylempi koskettimisto sisään tai vetämällä alempi ulos. On huomionarvoista, että ainoa säilynyt ja täysin alkuperäinen kolmimanuaalinen cembalo on H.A.Hassin vuonna 1740 rakentama soitin.

   Berliinin, Saksonin ja Thüringenin soittimet poikkesivat vain joissain määrin Hampurilaisista instrumenteista. Cembaloiden erot ovatkin lähinnä ulkoisia sekä kokoon ja kosketinkompassiin liittyviä.

   Berliiniläisiä cembalonrakentajia olivat mm. Johann Hohlfeld, Johann Straube, Johann Oesterlain sekä kuuluisa Michael Mietke- hovin cembalonrakentaja, jolta itse J.S.Bach tilasi vuonna 1719 kaksimanuaalisen cembalon Anhalt-Köthenin herttuan pyynnöstä.

   Saksonissa vaikuttivat puolesetaan Jacob Hartmann, Gottfried Horn sekä tunnetumpi Gräbnerien perhe. Saksonilaisten soitinten suurin ero hampurilaisiin cembaloihin oli, että niiden valmistamiseen käytettiin ainoastaan lehtipuulajeja eikä niitä maalattu laisinkaan. Saksonilainen Johann Andreas Stein rakennutti myös erikoisen cembalon ja pianon yhdistelmäsoittimen.

   Thüringenissä cembalonrakennusta harjoittivat Harassin perheen jäsenet ja näiden neljän pääalueen ulkopuolella lisäksi Zacharias Hildebrandt sekä kuuluisat Christian Vater, Gottfried ja J.A.Silbermann.

 

   Espanjalaisessa cembalonrakennuksessa omaksuttiin kaareva S-kylki jo 1700- luvun alkupuolella. Soittimet olivat yleensä varsin koristeellisia kuten Sevillassa vaikuttaneen Francesco Pérez Mirabelin ja Valladolidissa Andrés Fernandez Santosin soittimet olivat. Myöhemmin 1700- luvulla Juan de Mármol rakensi instrumentteja, joissa yhdistyi sekä cembalon että pianon teknisiä toimintoja. Suurin espanjalainen rakentaja oli Diego Fernández Caparrós, joka valmisti ja huolsi kuninkaallisen perheen soittimia yli 50- vuoden ajan. (vrt. Blanchetit Ranskassa) Vaikkei hänen rakentamiaan soittimia ole säilynyt niin hänen tiedetään valmistaneen ainakin kaksi 61- koskettimistoista italialaistyylistä cembaloa sekä yhden 63- koskettimistoisen instrumentin Infante Gabrielille.

   Soittimet valmistettiin joko seetristä tai sypressistä, joiden ulompi kotelo oli valkeasta poppelista. Myös saksanpähkinäpuuta käytettiin jonkin verran. Suuria kolmimanuaalisia cembaloita tiedetään rakennetun myös Espanjassa 1700- luvun toisella puoliskolla, vaikkei niistä ole säilynyt ainoatakaan yksilöä.

 

   Alankomaissa cembalonrakennusta johtivat Dulckenien perheen jäsenet, tunnetuimpana Joannes Daniel Dulcken.

   Soittimissa vaikuttivat edelleenkin 1600- luvun Ruckersien perinteet. Toinen merkittävä rakentaja oli Albert Delin, jonka instrumentit olivat erittäin taidokkaita ja hienostuneita niin teknisesti kuin ulkoasultaan. Hän rakensi tavanomaisten cembaloiden ja spinettien lisäksi myös pystycembaloita, jotka olivat teknisesti korkealaatuisia ja rikasäänisiä.

   Muita alankomaalaisia valmistajia olivat Jérôme Mahieu, Jacobus Van den Elsche, Johann Heinemann, Johannes Petrus Bull, Johannes Josephus Coenen, Rutgert Pleunis sekä C.F.Laeske. Näistä Coenen rakennutti myös kaksimanuaalisia cembaloita, joiden kylkeen oli liitetty virginaali.

 

 

 

1800-luku

 

   Uuden vuosisadan alku saattoi loppuun jo 1700- luvun lopulla käynnistyneen kehityskulun- kiinnostus cembalonrakennukseen, soittimen kehittämiseen sekä hyödyntämiseen musiikissa tyrehtyi lähes tyystin. Englantilaisen Kirkmanin verstas rakennutti viimeiset cembalonsa ennen vuotta 1810 ja muutamat harvat restauroijat kuten Tomasini, Danti ja Fleury rakensivat vain harvoja täysin uusia instrumentteja.

   Cembaloa käytettiinkin enää vain harvakseltaan continuo-soittimena oratorioissa sekä oopperoissa. Yleisesti 1800- luvun oppineet, esittäjät ja yleisö pitivät sitä vanhentuneena. Oletettiin, että jos Bach ja Händel tunsivat elinaikanaan ”modernin” pianon, he myöskin pitivät sitä ylivertaisena instrumenttina puutteelliseen cembaloon nähden. Pahimmillaan tämä johti alun perin cembalolle sävellettyjen teosten sovittamiseen pianolle sopiviksi ja näiden sovitusten pitämiseen niinä ”ainoina oikeina” versioina.

   Vasta 1800- luvun lopulla musiikkipiireissä ja yleisössä heräsi uusi kiinnostus cembaloa ja muita periodisoittimia kohtaan johtaen näiden instrumenttien rakennusperinteen hitaaseen elpymiseen. Huolimatta uuden tutkimuksen, restauroinnin ja uusien teknisesti modernien cembalomallien myötä vahinko oli jo ehtinyt tapahtua- koko joukko alkuperäisiä soittimia oli joko tuhoutunut, tuhottu tai muutettu pianoiksi 1800- luvun ensimmäisen puoliskon aikana. Täytyy kuitenkin muistaa, ettei tämä ollut mikään uusi ilmiö. Jo 1700- luvulla suuri määrä tuolloin vanhentuneina pidettyjä soittimia katosi jäljettömiin silkan piittaamattomuuden seurauksena. Erityisen kovakouraisesti tästä sai kärsiä 1500- ja 1600- luvun alussa syntyneet puhallinsoittimet.

   Tunnetuimpia elvyttäjiä olivat Erard ja Pleyel. Heidän kaksimanuaaliset, viisioktaaviset soittimet pohjautuvat englantilaisiin 1750- luvun jälkeisiin esikuviinsa. (Esim. Kirkmanin ja Shudin cembalot) Ne olivat kuitenkin ulkoisilta piirteiltään edelleen pianomaisia sekä huomattavasti raskaampia rakenteellisesti, vaikkakin erittäin upeasti koristeltuja soittimia.

Kolmimanuaalinen cembalo
bolcioni.jpg
Bolcioni 1600- luku

<<< Takaisin