Make your own free website on Tripod.com

Barokin Valo

Arkisto
Barokin Valo | CD-arvosteluja | Levykokoelma | Barokista Ikuisuuteen - Säveltäjiä | Instrumenteista... | Linkkejä... | Email

  Täältä löydät kaikki aikaisemmin arvostelemani levytykset aikajärjestyksessä.

 Francesco Durante; Studii e divertimenti per cembalo con due Toccate e variazioni sulla Follia di Alessandro Scarlatti / Laura Alvini, TACTUS (15.09.2004)

  Domenico Scarlatin aikalainen ja italialainen kollega Francesco Durante oli yksi 1700- luvun ensimmäisen puoliskon keskeisitä säveltäjistä cembalomusiikin saralla Italiassa. Hänen eniten mainetta niittänyt cembaloteoksensa, Studii e divertimenti per cembalo, koostuu kuudesta kaksiosaisesta sävellyksestä. Näiden alussa on pitkähkö, fuugan ja toccatan rakenteita yhdistelevä "studii", jota seuraa vapaamuotoisempi ja lyhyempi "divertimenti". Erityisesti nämä ensimmäiset "tutkielmat" ovat musiikillisesti ja sisällöltään kiinnostavia- ne kehittyvät musiikin edetessä ja tutkivat saman perusteeman eri muotoja fuugarakenteen puitteissa.
   On harmillista, ettei Duranten cembalomusiikkia ole enempää saatavilla, vaikka tämän levyn perusteella hän kuuluu selkeästi niihin mielenkiintoisimpiin ja omaperäisimpiin  italialaismestareihin, jotka instrumentille sävelsivät.
 
   Varsinainen helmi levyllä on kuitenkin cembalosonaateistaan kuuluisan Domenico Scarlatin isän, Alessandro Scarlatin, kaksi toccataa ja Follia variaatioineen. Tämä on ensimmäinen kerta kun sain kuulla vanhemman Scarlatin cembalomusiikkia ja voinkin sanoa yllättyneeni iloisesti näistä teoksista. Varsinkin toccata g-mollissa on lähes röyhkeän muhkea sävellys! Alessandron Follia variaatioineen kuuluu puolestaan niihin parhaimpiin, mitä tästä suositusta ja aikanaan jopa loppuun kulutetusta teemasta on sävelletty. (mm. Corelli, Vivaldi, Marais ym.) Sen sijaan, että hän toistaisi jo ennestään tuttuja variaatioita, Alessandro on onnistunut luomaan jotain täysin uutta koko Folliaan- se on uskalias, ajoittain jopa lähes romanttinen ja intensiteetiltään hellittömättömämpi kuin muut vastaavat.
 
   Cembalisti Laura Alvini, kuten levyn säveltäjätkin, on itselleni uusi tuttavuus- varsin miellyttävä sellainen. Alvinin soitto on erinomaisen taidokasta ja varmaa jopa vaativimmissakin osioissa. Tämän levyn jälkeen jään kyllä kaipaamaan lisää hänen tuotoksiaan.
   Cd:llä käytettyä instrumenttia ei levyn lyhyessä esittelyvihkosessa mainita, mutta sen äänen perusteella uskaltaisin väittää sen olevan italialaistyyppinen soitin.
   Huom. Tätä levyä ei ole saatavilla Suomen kaupoista, mutta suosittelen kokeilemaan Amazonin nettikauppaa kiinnostuneille.

Carlos de Seixas; Harpsichord sonatas, harpsichord concerto&sinfonia / Norwegian Baroque, dir. Ketil Haugsand, VERITAS (16.09.2004)

  Yksi Portugalin etevimmistä 1700- luvun kosketinsoitinmusiikin säveltäjistä ja cembalisteista oli vuosina 1704-1742 elänyt José António Carlos de Seixas. Tietojen mukaan hän olisi aikanaan säveltänyt jopa yli 700 sonaattia/toccataa cembalolle mikä olisi ollut lähes kaksisataa enemmän kuin läheisen ystävänsä ja kollegansa, sittemmin Portugalista Espanjaan muuttaneen Domenico Scarlatin tuotanto.
   Kuitenkin vuoden 1755 Lissabonin maanjäristyksen jäljiltä suurin osa hänen töistään joko tuhoutui tai katosi. Sävellyksistä kuitenkin säilyivät 95 cembalosonaattia, orkesterisarja, sinfonia, cembalokonsertto sekä joitakin kirkollisia teoksia. Seixasin työt ovat tyypillisiä barokin ja galantin (rokokoo) tyylin siirtymävaiheen sävellyksiä.
 
   Levyn alussa kuulemme kaksi Seixasin konserttiteosta, joista ensimmäinen on ilahduttava, joskin hieman tavanomainen cembalokonsertto A-duurissa. Vaikkei konsertto olekaan mikään yksilöllinen mestariteos, se on silti taidokkaasti rakennettu, tyylikäs ja aavistuksen eksoottisempi sävellys.
   Sinfonia B-duurissa kuuluu selkeästi Seixasin myöhempään tuotantoon. Sävellyksessä on selkeitä galantismin piirteitä ja erityisesti sen keskimmäinen osa, adagio, on vaikuttava.
 
   Varsinainen anti levyllä ovat kuitenkin ne kymmenen cembalosonaattia, jotka Ketil Haugsand esittää loistavasti ja persoonallisesti alkuperäisellä José Antunesin yksimanuaalisella soittimella vuodelta 1758. Varsinkin sonaatit No.16 (c-molli), 42 (f-molli), 47 (G-duuri), 46 (G-duuri), 57 (A-duuri) ja 71 (a-molli) ovat täynnä Iberialaisia rytmejä, energiaa ja virtuositeettia.
   Sonaatti no.47 on tanssinomainen ja suorastaan räjähtävä teos, joka ei kalpene laisinkaan Scarlatin sävellysten rinnalla. Levy tarjosi myös suoranaisen yllätyksen! Kuunnellessani ensimmäistä kertaa sonaattia no.46 aloin välittömästi pläräämään kansioitani ja kokoelmani levyjä- jossain oli aivan sama loistelias sävellys eikä se todellakaan ollut Seixasin nimen alla...ja löytyihän se! Levyltä Scarlatti - Unpublished Sonatas / Mayako Soné, ERATO. Ilmeisesti sonaatin alkuperä on selvinnyt tässä vuosien varrella ja löytänyt oikean säveltäjänsä- Seixasin. Jos näitä kahta versiota pitäisi verrata keskenään, on Haugsandin esitys niistä se energisempi ja kaikin puolin tyydyttävämpi.
   Sonaatti no.57 on kolmiosainen, persoonallinen ja lähes konserttomainen teos etenkin ensimmäisessä allegro-osassa, jota seuraa intensiivinen ja synkeä adagio. Sonaatin päättää hilpeästi poukkoileva allegro assai.
   Ja vielä yksi mainitsemisen arvoinen sonaatti...no.71. Teoksen aloittaa pitkä, hidastempoinen ja herkkä chant-tyylinen osa, joka kehittyy toisella puoliskollaan sydäntä riipivän romanttiseksi. Todellinen mestariteos! Tämän kolmiosaisen sonaatin päättää kaksi minuettia- ensimmäinen mollissa ja viimeinen duurissa tuoden sopivan kevennyksen raskaalle teokselle.
   Hmm...olihan tässä nyt tarpeeksi havainnollistavia adjektiiveja ja ylistyssanoja?! =) Suosittelen jälleen kerran Amazonin nettikauppaa kiinnostuneille.

Baldassare Galuppi; La Caduta di Adamo, Concerto a Quattri, Concertos for Harpsichord and Strings / I Solisti Veneti, dir. Claudio Scimone, ERATO (01.10.2004)

  Baldassare Galuppi (1706-1785) oli yksi Italian menestyneimpiä, pisimpään vaikuttaneita ja tuotteliampia säveltäjiä niin soolo-, orkesteri-, ooppera- kuin kirkkomusiikin saralla. Erityistä mainetta hän niitti cembalovirtuoosina ja hän sävelsikin lähes 150 teosta instrumentille. Lisäksi Galuppia voidaan syyllä pitää italialaisen cembalokonserton pioneerina ja sen kehittäjänä 1700- luvulla.
   Galuppin omaksuma galantti tyyli tulee hyvin esille hänen tuotannossaan- musiikki on kauttaaltaan eleganttia, joustavaa sekä melodisesti miellyttävää. Toisaalta hänen soolocembalomusiikkia leimaa myös varhaisemman myöhäisbarokin piirteet, vaikka kyseessä olisi hänen myöhäisempi tuotanto. (Passatempo al cembalo, 1785)
 
   Arvosteltavan kaksiosaisen levyn aloittaa Concerto a quattri- varsin tyypillinen konserttoteos jostain 1750- luvun jälkeiseltä ajalta. Sävellys on ilmapiiriltään vakava ja lyyrisyydessään kaunis, joskaan ei näin irrallisena kokonaisuudestaan mikään vaikuttava sävellys.
   Kuultua konserttoa seuraa Galuppin oratorio La Caduta di Adamo (Aatamin lankeemus) vuodelta 1747. Omaan makuuni tämä kirkollinen teos on jo ehkä hieman liiankin oopperamainen ja orkesterimusiikkinsa osalta turhankin kevytrakenteinen, mutta toki teoksella on hyvätkin hetkensä. Tämä oratorio on kertomus Aatamin ja Eevan karkoituksesta Eedenistä perustuen Vanhan Testamentin teksteihin. Sen sanoituksessa tulevat ilmi heidän keskinäinen rakkaus ja kiintymys toisiinsa, mutta myös molempien häpeä, syyllisyys ja pelko tulevasta rangaistuksesta. Oikeuden ja Armon enkelit edustavat teoksessa Jumalan sanaa ja toimivat Hänen lähettiläinään rangaistuksesta päätettäessä. Heidän tehtävänsä on arvioida ja päättää Aatamin ja Eevan kohtalosta maan päällä sekä käydä läpi koko joukko sekä moraalisia että eettisiä näkemyksiä.
   Mieleenpainuvimpia solisteja ovat Eevan roolissa laulava sopraano Mara Zampieri, jonka pehmeä ja miellyttävä ääni tulkitsee upeasti rauhallisen aarian "Non ti chieggo amor né fede ma pietà, sposo, e consiglio". Toinen kaunis sopraano-ääni kuuluu Marilyn Schmiegelle, joka esittää Angelo di Giustizian- Oikeuden enkelin roolia. Verrattuna Zampieriin hänen äänensä on, jos mahdollista, vieläkin pehmeämpi, mutta myös tummempi sävyltään. Hänen aariansa "Quell'affano e quel dolore" on mestariteos, jossa vokaali- ja orkesteriosuudet ovat täydellisessä tasapainossa.
 
   Toisella cd:llä tulevat vihdoin vastaan Galuppin neljä konserttoa cembalolle ja orkesterille, jotka korvaavat hienosti lievän pettymyksen "huikentelevaisen" oratorion jälkeen.
   Ensimmäinen cembalokonsertto G-duurissa on todellinen helmi lajissaan- sen ensimmäinen ja kolmas osa (molemmat allegro) ovat sekä elegantteja että eloisia pääpiirteiltään. Huomio kiinnittyy kuitenkin keskimmäiseen andantino con moto- osioon, joka on todella kaunis ja hellä italialainen serenadi.
   C-duuri konserton ensimmäinen osa, allegro non tanto, on soolocembalistin unelma- soitin on jatkuvasti esillä jousien tyytyessä puhtaasti säestykselliseen tehtäväänsä. Rauhallista largoa seuraa konserton päättävä riehakas ja nopeatempoinen allegro, jonka soolo-osuudet ovat täynnä soittamisen iloa ja virtuositeettia.
   Konsertto F-duurissa, jos mahdollista, on vieläkin loistavampi ja mestarillisempi kuin G-duuri konsertto. Konserton aloittava allegro non tanto on tyylipuhdas galantti teos, jossa kuulemme myös ihastuttavan Alberti-bassoefektin. Seuraava grave on täyteläinen, tasapainoinen ja soolo-osiltaan upeasti toteutettu kokonaisuus. Erityisesti se poikkeaa edukseen siinä, että se on raskaammin ornamentoitu kuin muut. Konserton päättää loistelias ja jälleen virtuoosimainen presto. Teos ei kalpene laisinkaan C.P.E.Bachin parhaimpien kosketinsoitinkonserttien rinnalla... Lisää tällaista!
   Levyn päätteeksi saamme nauttia c-molli cembalokonsertosta, joka etenkin ensimmäisen allegro assain osalta muistuttaa wieniläisklassismia. Osio on kokonaisuudessaan romanttinen ja etenkin siinä toistuva teema lähes intohimoinen rytmeiltään. Vaatimattomamman andantinon jälkeen päädymme finaaliin allegro ma non preston tahdeissa, joka on aloitusosiota vastaava, joskin kohtalokkaampi ja intensiivisempi sävellys. Soolo-osuudet ovat sopusuhtaisia, mutta sangen taidokkaasti rakennettuja. Naminami...

Pisendel, Johann Georg; Sinfonia & Concerti, Concerto by G.P.Telemann / Virtuosi Saxoniae, dir. Ludwig Güttler, CAPRICCIO (25.10.2004)

  Dresdenin pitkäaikaisen hoviorkesterin merkittävimpiä, joskin nykyisin vähemmän tunnettuja säveltäjiä ja muusikoita 1700- luvulla oli J.G.Pisendel (1678-1755), joka omaksui musiikissaan niin ranskalaisen kuin italiailaisen  tyylin. Hänen esikuvinaan ja opettajinaan toimivat mm. Jean Baptiste Volumier (1670-1728) sekä itse suuri viuluvirtuoosi Antonio Vivaldi (1678-1741), josta tuli myös hänen läheinen ystävänsä. Säveltäjänä, muusikkona ja orkesterinjohtajana hän nautti aikanaan suurta suosiota jopa siinä määrin, että esimerkiksi Vivaldi, Albinoni sekä Telemann omistivat hänelle töitänsä.
 
   Capriccion levytyksen aloittaa Pisendelin sinfonia B-duurissa kahdelle huilulle, kahdelle oboelle, kahdelle kornetille sekä jousille ja basso continuolle. Ensimmäinen allegro di molto on energinen ja galantti sävellys alusta loppuun. Seuraava andantino on upea, liikuttava ja korkeita mollisäveliä hyödyntävä hidas osio, joka on lähes epäsaksalainen ilmaisultaan. Sinfonian päättää ilahduttava tempo di menuet, jossa on jotain...merkillisen lyyristä ja juhlavaa saman aikaisesti. Erityisesti huilu- ja oboeosat ovat pehmeitä ja tyylikkäästi eteenpäin soljuvia.
   Konsertto D-duurissa on muuten samassa kokoonpanossa kuin edellinen sinfonia, mutta huilut on korvattu viululla. Aloittavassa vivacessa sooloviulu soi upeasti orkesterin säestämänä ja kornettien saadessa ajoittain omat, lyhyet soolonsa. Viulucadenzat ovat tyylikkäitä ja paikoin lähes esiromanttisia. Konserton keskimmäisen andante osan perusteellakin tämä levy kannattaisi hankkia- esiromanttinen ilmaisu on vahvaa ja todella loisteliasta. Mielenkiintoiseksi sen tekee myös lopun viulusoolo, josta konsertto siirtyy ilman taukoa ja varsin luontevasti teoksen päättävään rytmikkääseen, valoisaan ja soolo-osiltaan virtuoosimaiseen allegroon.
   Viimeisenä Pisendelin sävellyksistä kuullaan sovitus Es-duuri konserton ensimmäisestä allegro-osasta kahdelle oboelle, fagotille, jousille ja basso continuolle. On harmillista, ettei koko konserttoa ole mahdutettu tälle levylle, koska allegro on todella kaunis ja ilmavan leijaileva sävellys. Puhaltimien käytössä ja ilmaisussa on vahva ranskalainen leima.
 
   Levyn päätteeksi kuulemme J.S.Bachin aikalaisen sekä ystävän ja vähintäänkin yhtä suuren säveltäjän, Georg Philipp Telemannin (1681-1767) kunnianosoituksen Pisendelille.
   Konsertto F-duurissa on erikoinen sekoitus viulukonserttoa ja orkesterisarjaa, joka tulee ilmi jo pelkästään seitsemän eri osansa ansiosta. Aloittava presto on tasapuolinen kaikille orkesterikokoonpanon soittimille, mutta ennen kaikkea sen sooloviulu-osuudet ovat mestarillisia...tavallaan tätä prestoa voisi pitää tietynlaisena alkusoittona "sarjalle". Toinen Corsicana on edelleen sooloviuluvaltainen ja erittäin virtuoosimainen teos. Seuraavat nopeatempoiset allegrezza ja scherzo ovat ilmavia, iloisia ja jollain tavoin maalaismaisia osioita- etenkin jälkimmäisessä scherzossa on vaikutteita Telemannin pitämästä puolalaisesta kansanmusiikista. Chasse vie meidät metsästystunnelmaan ja jollain oudolla tavalla tämä on kokonaisuutena kovin tutun oloinen sävellys..? Konserton päättävät kaksi tanssia- mahtipontisen hauska Polacca sekä pirteä Minuetto, joiden viulusoolot ovat taidokkuudessaan loistavia ja kuin varta vasten suurelle saksalaiselle virtuoosille, Pisendelille, räätälöityjä.

<<< Takaisin